Day 4

Neljännen päivän aamu valkeni sumuisena ja tihkuisena, nopeat mökkitalkoot, kamat autoon ja hyvien vinkkien kera kohti Neist Pointia.

Sanotaan näin, että tulin, näin, koin ja elän vieläkin, onneksi. Koska koskaan milloinkaan en ole niin paljoa pelännyt autonratissa, kuin tuon reitin selvitettyäni. Matkalla vaan mietti, että noinkohan uskallan ajaa samaa reittiä vielä takaisinkin. Mutta hei, me selvitiin. Ja kuten synnytys, kaiken pelon, kivun ja tuskan unohtaa kun odotus palkitaan. En edes osannut ajatella etukäteen kuinka vaikuttava paikka olisi. Vaikka mitä kuvia kohteesta on katsonut ja niitä on monta niin todellisuus ei kuitenkaan vastaa yhtään aiemmin näkemääsi kuvaa.

Me oltiin toivottu "huonompaa keliä" ja se myös saatiin. Sen tähden ehkä näkymät oli vieläkin huumaavammat. Meri tyrskysi joka suunnasta ja tuuli vihmoi kallioista ja kaukana edessä kaiken tyrskyn keskellä seisoi itse majakka. Paikalla ei oikein muuta voinut kuin istua hiljentymään ja ihailemaan sitä kaikkea.

Tällä reitillä huomattiin onneksemme, että takaisin päin näkyvyys on aina parempi ja siinä uskossa voi siis olla, että jatkossa ne vastaantulijat tosiaan näkevät sinut, vaikket sinä näkisi niitä. Yllättävää myös, kuinka se ihmismassa ja autoletkojen määrä mitä kaikilla parkkipaikoilla oli, katosi reitin varelle ja tuskin koskaan oli yli 3 auton letkaa perässä saati edessä. Näillä reiteillä ei oikein ollut paikkoja päästää ketään ohi, joten parkkipaikalla taktikointi oli tärkeää - lähdetään vasta tuon paikallisoppaan (tunnisti Scottihameesta) perään tai nyt nostetaan äkkiä kytkintä ettei nuo "kinkit" pääse edelle. Voin sanoa, että paine autoletkan kärjessä ajamisessa on niin valtava, ettet pysty keskittym''n rauhassa omaan ajamiseesi, sen tähden otimme mieluummin oman aikamme ja väistimme aina kun oli mahdollista.

Neist Pointilta köröteltiin takaisin päin Dunnweaganin linnalle. Päätettiin jättää muutama punta puutarhan lumoihin, vaikkei itse linna niinkään kiinnostanut. Parasta puutarhassa oli runsaat kanervaistutukset ja vanhat puut ja puukujat. 

Linnan nurkilta lähti seuraava reitti Coral Beachille. Pieni mutkitteleva tie ja päässä todella ahdas ja mutainen parkkipaikka. Tästä olikin reilun mailin mittainen kävely itse rannalle ja siellä käveltiinkin sitten jonossa kuin pienen talon porsaat. Eli turistivirta oli melkoinen, mutta kaikki tervehti toisensa hymy huulilla. Tämä kertoo paljon siitä fiiliksestä mitä kaikki jaettiin näillä poluilla. Kellään ei ollut kiire minnekkään, kaikki olivat iloisia ja ystävällisiä kommentteja heitettiin puolin ja toisin matkan varrella.

Coral Beach ei nimestään huolimatta olekaan korallia vaan kivettynyttä ja auringon valkaisemaa levää, oli mitä oli, mutta hiekkaa se ei ulkonäöstään huolimatta ollut. Allekirjoittanut nautti lounaansa joka päivä luonnon helmassa ja näin täälläkin, salaattiannos teki terää ja jaksoi taas taivaltaa takaisinpäin kohti vastatuulta. Täällä kelpaisi viettää aurinkoinen päivä, nyt tuuli ja lähestyvät sadepilvet patisti meitä jatkamaan matkaa.

Päivän agendassa oli vielä Keijuputoukset, mutta päätettiin jättää ne harkinnanvaraisesti seuraavaan päivään tai tulevaisuuteen. Talliskerin tislaamokin kaahattiin ensin ohi, kunnes kyselin kartturilta että koskas se tuleekaan eteen. Jarrut pohjaan ja takasin. Tämä käännös kannatti, vaikka tällekin reitille osui tietyö ja ne ei parasta herkkua olleet muutoinkin kapeilla teillä.

Panimorakennus oli varmasti kaunein näkemämme tällä matkalla ja yhtälailla paras tislaamomyymälä. Matkaan lähti 7 pulloa ja 2 lasia. (huom. pullot oli á 25cl) 

Tallisterin jälkeen kurvattiin hotellin suuntaan, mutta painettiinkin risteyksessä tarkoituksella ohi ja jatkettiin, kyllä kolmannen kerran Portreehen! Tarkoitus oli täydentää muonavarastoa ja tsekata olisiko kylässä jotain matkamuistoja myynnissä. Olihan siellä, saatiin saippuat ja kynttilät muiden muistojen kera matkaan ja armas aurinko yllätti meidät taas niin positiivisesti, että päätettiin korjata vahinko ja palata Storille kuvaamaan. 

Matka Storille olikin yllättävän lyhyt ja tällä kertaa ei edes pyritty autolla liian pitkälle vaan pongattiin ensimäinen mahdollinen stoppi, josta saatiin kuviin The Stor ilta-auringon laskiessa. Sen näkymän missaaminen ois harmittanut varmasti.

Portreen ohi ei pääse muutoin kuin ahtaan keskustan läpi ajamalla, mutta näin 4 kertaa sen läpi ajaneena sain jo arvostella muita kuskeja, ammattiylpeydellä.

Sligachanin vanha silta tarjoili meille auringonlaskun viime rippeet ja koska kauan odottamaani pihvi-illallista ei valitettavasti maanantailistalta löytynyt, teki vähän paikallisempi "lihapiirakka" tehtävänsä ja uni tuli nopiaan.

Huomenna hyvästellään Sky. Nyt jo tietää, että tämä reissu on sellainen kokemus jota ei tule koskaan unohtamaan, eritoten Skyn saari ja kaikki mitä siellä saatiin nähdä ja kokea.